Kirkkotilan osat sekä niiden hengellinen ja käytännöllinen merkitys
Kirkko ei ole museo, vaikka siinä on paljon vanhaa ja arvokasta. Se on ennen kaikkea elävän seurakunnan koti: täällä kastetaan lapsia, vihitään aviopareja, saatetaan vainajia ja kokoonnutaan sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Sana ”kirkko” tarkoittaa sekä rakennusta että siellä kokoontuvaa seurakuntaa—Herralle kuuluvaa yhteisöä. Tämä talo on rakennettu Jumalan ja ihmisen kohtaamista varten.
Kirkkotilassa mikään ei ole sattumanvaraista. Jokaisella asialla on merkityksensä. Tämä sivu auttaa ymmärtämään, mitä Elisabetin kirkossa ja muissa kristillisissä kirkoissa näkyy.
Itä ja länsi: suunnattu kirkkotila
Kristilliset kirkot on perinteisesti rakennettu itä–länsisuuntaisesti: alttari on idässä ja pääsisäänkäynti lännessä. Elisabetin kirkko noudattaa tätä vanhaa järjestystä. Aurinko nousee idästä ja kuvaa Kristusta, vanhurskauden aurinkoa ja maailman valoa, joka voitti kuoleman niin kuin päivä voittaa yön. Varhaiset kristityt rukoilivat itään päin ja odottivat Kristuksen paluuta kuin aamunkoittoa.
Läntiseltä ovelta alttarille kulkeva siirtyy hämärästä valoon—kuva elämän ja uskon matkasta. Kirkkolaivan nimitys liittyy latinan sanaan navis, laiva: kirkkoa on verrattu alukseen, joka kuljettaa kansaansa elämän meren yli. Elisabetin nykyinen pohjakaava on ristinmuotoinen; vuonna 1893 valmistunut poikkilaiva antaa sille ristin, Jumalan ja ihmisten sovituksen merkin, muodon.
Alttari: kirkon sydän
Alttari on Herran pöytä, jonka ympärille seurakunta kokoontuu ehtoolliselle kuten perhe ruokapöytään. Jeesus asetti ehtoollisen viimeisellä ateriallaan, otti leivän ja viinin ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini … tämä on minun vereni … tehkää tämä minun muistokseni.” Pyhitetyssä leivässä ja viinissä Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä. Ehtoollisvieraat yhdistyvät Kristuksen pelastavaan uhriin ja toisiinsa yhtenä Jumalan kansana.
Alttarin lahjoitti vuonna 1850 Uulun ja Surjun kartanoherra Reinhold Stael von Holstein. Alttaritaulu Ylösnousemus maalattiin vuonna 1854 Van der Kaatin työpajassa Rotterdamissa. Ensimmäinen kirkkoherra Wilhelm Gabriel Wagner kuoli vuonna 1757 ja haudattiin alttarin alle. Myöhemmässä remontissa hänen hautakivensä sijoitettiin alttarin oikeanpuoleiseen seinään.
Tabernaakkeli: Kristuksen pysyvä läsnäolo
Tabernaakkeli on pieni lukittava kaappi, jossa säilytetään ehtoolliselta jäänyttä pyhitettyä leipää. Nimi merkitsee telttaa ja muistuttaa Vanhan testamentin ilmestysmajasta, jossa Jumala asui Israelin keskellä.
Pyhitetyt lahjat säilytetään, koska Kristuksen todellinen läsnäolo ei pääty jumalanpalveluksen päättyessä. Lahjoja voidaan viedä sairaille ja kuoleville tai jakaa myöhemmässä messussa. Lähellä palaa tavallisesti punainen alttarilamppu Kristuksen läsnäolon merkkinä. Kumartuminen tai polvistuminen alttarin edessä kohdistuu siksi läsnä olevaan Kristukseen, ei huonekaluun.
Tabernaakkeli on luterilaisissa kirkoissa harvinaisempi kuin katolisissa, mutta kuuluu läntisen kristikunnan vanhaan yhteiseen perintöön, jota luterilainen uskonpuhdistus uudisti.
Kastemalja: ovi kirkkoon
Kastemalja sijoitetaan perinteisesti sisäänkäynnin lähelle osoittamaan, että kaste on ovi, jonka kautta ihminen tulee Jumalan kansan jäseneksi. Kasteessa vettä valetaan kolme kertaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jumala pesee pois synnin, synnyttää uudesti lapsekseen ja liittää kastetun kirkkoon.
Sekä vauvoja että aikuisia kastetaan. Vanhemmat ja kummit tunnustavat uskon lapsen puolesta ja lupaavat kristillisen kasvatuksen. Vanha tapa koskettaa kastevettä ja tehdä ristinmerkki kirkkoon tullessa muistuttaa omasta kasteesta. Elisabetin kastemalja on käytännön syistä kuorissa, mutta vettä on saatavilla myös sisäänkäyntien lähellä.
Pääsiäiskynttilä: ylösnousemuksen valo
Kastemaljan vieressä seisova suuri kynttilä on pääsiäiskynttilä. Se sytytetään pääsiäisyönä pimeässä kirkossa: yksi liekki julistaa Kristuksen nousseen, valon voittaneen pimeyden ja elämän kuoleman. Kynttilässä ovat risti, kreikan alfa ja omega—Kristus on alku ja loppu—kuluva vuosiluku ja usein viisi suitsukejyvää Kristuksen haavojen merkkinä.
Kynttilä palaa pääsiäisaikana sekä kasteissa ja hautaan siunaamisissa. Sama ylösnousemuksen valo seuraa kristittyä uskon alussa ja maallisen elämän lopussa. Kastekynttilä sytytetään siitä merkiksi, että kastettu saa valonsa Kristukselta ja kutsun olla maailman valo.
Saarnatuoli: Jumalan sanan paikka
Saarnatuoli on korotettu paikka, josta saarna pidetään. Korkeus auttoi ennen äänentoistoa ääntä kantamaan koko kirkkoon, usein kaikukatoksen tukemana. Se muistuttaa myös, ettei saarnaaja julista omaa viisauttaan vaan meitä korkeampaa Jumalan sanaa. Elisabetin saarnatuoli on vuodelta 1850.
Liturgiset värit julistavat kirkkovuotta: valkoinen iloa ja juhlaa, punainen Pyhää Henkeä ja marttyyreja, violetti katumusta ja odotusta sekä vihreä jokapäiväistä hengellistä kasvua ja hedelmää.
Urut: soitinten kuningatar
Luterilaista kirkkoa kutsutaan laulavaksi kirkoksi. Luther oli innokas muusikko ja piti musiikkia Jumalan parhaana lahjana teologian jälkeen. Jumalanpalveluksessa seurakunta itse laulaa, ja urut johtavat ja tukevat laulua.
Elisabetin kirkossa on kaksi urkua—Virossa harvinaisuus—ja kolmas seurakuntatalon takkahuoneessa. Länsilehterin urut rakensi riikalainen Kolbe & Dury vuonna 1928, ja ne restauroitiin perusteellisesti 2001. Ne korvasivat Carl George Thalin vuonna 1845 rakentamat ensimmäiset urut. Eteläisen poikkilaivan Hardo Kriisan rakentamat urut vihittiin 2010; julkisivun suunnitteli Rait Prääts ja siihen liittyy suuri vuoden 2007 lasimaalaus. Soittimet tekevät kirkosta Pärnun urkufestivaalin ja monien konserttien kodin.
Kirkonkellot: kaupungin ääni
Kirkossa on kaksi kelloa. Vanhempi valettiin Pietarissa vuonna 1825, toinen E. W. Petersonin työpajassa 1861. Kirkonkellot olivat ennen kaupungin ja kylän yhteinen kello ja ääni: ne kutsuivat jumalanpalvelukseen, mittasivat aikaa, varoittivat tulipalosta ja sodasta ja saattoivat vainajaa. Soittoa on kutsuttu ”kuultavaksi rukoukseksi”. Nykyään kellot soivat jumalanpalveluksissa, hautajaisissa ja vihkimisissä.
Tornikukko on vuodelta 1747. Se kuvaa valppautta, julistaa aamunkoittoa ja muistuttaa Pietarin kieltäneen Jeesuksen ennen kukonlaulua.
Kattokruunut: valoa ja muistoja
Peiliholvi, joonialaiset puupylväät, portaalit, ikkunat ja runsaasti veistetyt ovet liittyvät pääasiassa vuoden 1893 laajennukseen. Kattokruunut ovat myös muistoesineitä. Uudemman siiven vuoden 1674 kruunu on peräisin entisestä Jaanin kirkosta; muut muistuttavat myöhemmistä sukupolvista ja lahjoittajista. Niiden valo puhuu Kristuksesta, maailman valosta, ja uskollisista ihmisistä, joiden lahjat palvelevat yhä seurakuntaa.
Tule ja katso
Kirkon ymmärtää parhaiten astumalla sisään. Olet tervetullut istumaan hiljaa, rukoilemaan, sytyttämään kynttilän, kuuntelemaan konserttia tai osallistumaan jumalanpalvelukseen. Pyhä messu on sunnuntaisin klo 10 ja keskiviikkoisin klo 18.