Pyhä messu

Pyhä messu eli ehtoollisjumalanpalvelus

Pyhä messu vietetään kirkossa joka sunnuntai klo 10. Tervetuloa!

Jos haluat käydä ripillä ennen messua, sovi siitä seurakunnan papin kanssa.

Mitä pyhä messu tarkoittaa?

Messu — tämä lyhyt sana tarkoittaa samaa kuin viisi kertaa pidempi ilmaus: ehtoollisjumalanpalvelus.

Jos haluat lyhyen yhteenvedon siitä, mitä kirkko opettaa ehtoollisesta, napsauta tästä.

Sana liturgia tulee kreikan sanasta leitourgia, joka tarkoittaa palvelusta. Jumalanpalvelus, liturgia ja messu tarkoittavat kaikki samaa asiaa.

Antiikin maailmassa leitourgia tarkoitti toimitusta, jonka toteuttamiseksi joukosta ihmisiä tuli ”yksi ruumis” — jotakin enemmän kuin he olisivat olleet pelkkänä yksilöiden summana. Se tarkoitti myös ihmisen tai ryhmän toimimista omalla kustannuksellaan yhteisön yhteiseksi hyväksi. Näin Israelin kansan liturgiana oli maailman valmistaminen Messiaan tuloa varten. Myös kirkko itse on liturgiaa: kutsumus toimia tässä maailmassa Kristuksen mielen mukaisesti sekä todistaa Hänestä ja Hänen valtakunnastaan.

Kaikki ihmiset on kutsuttu palvelemaan Jumalaa. Se tapahtuu rakkauden ja hyvien tekojen kautta. Jumalaa rakastetaan ja palvellaan palvelemalla ja rakastamalla lähimmäisiä. Pyhässä messussa Jumalaa palvellaan sisäisellä, ylöspäin suuntautuvalla rakkaudella ja kiitollisella mielellä siitä, mitä Jumala on ihmisten hyväksi tehnyt. Jumalanpalvelusta kutsutaan myös eukaristiaksi, kiitosuhriksi — tämä sana voi tarkoittaa sekä ehtoollista että koko messua.

Kristinusko on alusta alkaen ollut ilon julistusta. Hyvä sanoma alkaa enkelin sanoilla: ”Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle!” (Luuk. 2:10) ja päättyy sanoihin: ”He kumarsivat häntä maahan asti ja palasivat sitten Jerusalemiin riemua täynnä.” (Luuk. 24:52) Eukaristia — iloinen kiitos — on tämän ilon sakramentti, ja selkeimmin se ilmenee sunnuntain jumalanpalveluksessa.

Messun alku

Tervehdys

Jumalanpalvelus alkaa oikeastaan jo kotoa lähtemisellä. Kun ihmiset sunnuntaiaamuna nousevat ja lähtevät matkaan — ajaapa joku kirkkoon kaksikymmentä kilometriä tai kävelee kaksi korttelia — he jättävät arkielämän hetkeksi taakseen, ja parhaillaan muodostuu tämän sunnuntain seurakunta. Tähän asti he olivat yksittäisiä ihmisiä, kukin omine huolineen ja iloineen; nyt heidät on kutsuttu yhteen tullakseen enemmäksi kuin he yksinään olivat.

Myös päätös pukeutua arjesta poiketen, juhlavasti, ja jättää muut mieluisat puuhat jumalanpalvelukseen osallistumisen vuoksi on jo itsessään jumalanpalveluksen muoto — pieni uhri ja valmistautuminen, joka virittää kohtaamiseen Jumalan kanssa.

Pyhä messu alkaa tavallisesti seurakunnan virrellä, joka on ylistystä ja kiitosta Jumalalle. Sen jälkeen pappi aloittaa jumalanpalveluksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja tervehtii seurakuntaa.

Jumalanpalveluksen aloittaminen — ja samoin sen päättäminen — Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen muistuttaa, ettemme aja täällä omaa asiaamme emmekä ole koolla omasta aloitteestamme, vaan meidät on kutsuttu ja valtuutettu. Kun tuomari oikeussalissa julistaa tuomion Viron tasavallan nimissä, sillä on aivan toinen paino kuin yhden tai toisen yksityishenkilön sanoilla. Samoin kolmiyhteisen Jumalan nimessä vietettävä jumalanpalvelus on aivan muuta kuin ystävällisten ihmisten kokoontuminen. Tässä on kyse Jumalan valtakunnan virallisesta edustustosta planeetta Maassa.

Sanojen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” aikana pappi ja seurakunta siunaavat itsensä ristinmerkillä.

Ristinmerkki

Suuri osa ihmisten välisestä viestinnästä on sanatonta. Niin sanottu kehonkieli — kädenpuristukset ja eleet, asennot, ilmeet ja muu sellainen — välittää viestejä ja luo tunnelmaa. Itsensä siunaaminen ristinmerkillä, niin papin kuin seurakunnankin, on juuri tällaista sanatonta rukousta. Kuten Luther suosittelee sitä katekismuksessaan rukoushetkien yhteydessä, niin suosittelee sitä myös meidän messujärjestyksemme jumalanpalveluksen alussa ja lopussa. ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle.” (Gal. 6:14)

Käyttäkäämme symboleja selvästi ja rohkeasti: olkoon ristinmerkki näkyvä ja selvä ja muistuttakoon kaikkia siitä, että me kumarramme ja kunnioitamme kolmiyhteistä Jumalaa — Isää, joka on kaiken yläpuolella, Poikaa, joka on tullut alas taivaasta ja tullut ihmiseksi, ja Pyhää Henkeä, joka yhdistää meidät Jumalaan ja toisiimme.

Aamen

Seurakunta vastaa papin sanoihin omalla ”aamenellaan”. Juutalais-kristillisessä perinteessä ”aamen” vastaa omakätistä allekirjoitusta, toisin sanoen se on suostumuksen ilmaus. Heprean sana amen tarkoittaa ”totisesti, varma, tapahtukoon niin, niin se on”. Me olemme saman Jumalan kansan perinteen kantajia, joka ulottuu jo Vanhan testamentin päiviin. Näin seurakunta vahvistaa ”aamenellaan”, että se on samaa mieltä ja suostuu osallistumaan kolmiyhteisen Jumalan palvelemiseen.

Seurakunnan ”aamen” on samalla vastaus Jumalan kutsuun yhteyteen ja ykseyteen. Kun pappi julistaa, kenen nimeen olemme tänne kokoontuneet, koko seurakunta vastaa ”aamen” ja ilmaisee näin valmiutensa astua tähän yhteyteen.

Liturgisessa jumalanpalveluksessa on tärkeää myös se, ettei se ole yhden miehen esitys vaan seurakunnan yhteinen palvelus. Liturgiassa pappi ei puhu yksin vaan seurakunnan nimissä. ”Aamen” on seurakunnan ääni, jolla se tekee papin sanat omikseen.

Herra olkoon teidän kanssanne

Tervehdys ”Herra olkoon teidän kanssanne” yhdessä seurakunnan vastauksen ”Niin myös sinun henkesi kanssa” kanssa ei ole vain ”tervetuloa jumalanpalvelukseen”, vaan vuoropuhelun muotoinen rukous. Se luo ykseyttä seurakunnan ja papin välille, merkitsee siirtymää messun eri vaiheiden välillä ja muistuttaa Kristuksen läsnäolosta: avoimin käsin seurakuntaa tervehtivä pappi edustaa Kristusta, jonka kämmeniin seurakunnan nimi on piirretty naulanjälkinä (vrt. Jes. 49:16).

Tervehdyksen toistuminen messun kuluessa ei siis ole sattumaa, vaan se heijastaa jumalanpalveluksen portaittaista rakennetta. (Synnintunnustus on historiallisesti ollut messua edeltävä toimitus.) Messu ei ole papin yksinesitys vaan vuoropuhelua Jumalan ja hänen kansansa välillä.

Kuten monella muullakin liturgiassa, myös tällä vuoropuhelulla on raamatullinen alkuperä. Tervehdys on peräisin Vanhasta testamentista — Boas tuli Betlehemistä ja tervehti leikkuuväkeä: ”Herra olkoon teidän kanssanne!” ”Herra siunatkoon sinua!” he vastasivat. (Ruut 2:4; vrt. myös 2. Kor. 13:11) — ja apostolien kirjeistä (esim. 2. Tim. 4:22). Se ilmaisee Jumalan läsnäoloa kansansa keskellä.

Tälle pohjalle rakentuu myös varhaiskristillinen perinne: tiettävästi tätä tervehdystä käytettiin jo 300-luvulla messun osien välisissä siirtymissä.

Tervehdyksen ”Herra olkoon teidän kanssanne” sijasta voidaan käyttää myös apostolista tervehdystä: ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys.” (2. Kor. 13:13) Kun piispa toimittaa messun, hän voi tervehtiä seurakuntaa myös ylösnousseen Kristuksen sanoin: ”Rauha teille!” (Joh. 20:26)

Niin myös sinun henkesi kanssa

Myös seurakunnan vastaus on raamatullista alkuperää: ”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän henkenne kanssa, veljet. Aamen.” (Gal. 6:18; sama sanamuoto myös Fil. 4:23 ja Filem. 25) sekä ”Herra olkoon sinun henkesi kanssa. Armo olkoon teidän kanssanne.” (2. Tim. 4:22)

Synnintunnustus

Jumalan armoon luottaen ihmisillä on mahdollisuus tunnustaa rikkomuksensa ja syntinsä. ”Jos me tunnustamme syntimme,” kirjoittaa pyhä Johannes, ”niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9)

Kirkon pääoven luona on virsikirjojen kanssa saatavilla jumalanpalveluksen järjestys, jossa on kaksi synnintunnustuksen tekstiä. Pidempää käytämme paastonaikana ja lyhyempää muulloin.

Kyrie

Synnintunnustusta seuraa rukoushuuto ”Kyrie eleison!” — ”Herra, armahda”. Se on läntisen kirkon messun vanhimpia ja pysyvimpiä osia. Sen alkuperä on ainakin 300—400-luvuilla, ja kun latina tuli lännessä vallitsevaksi, Kyrie jäi liturgian ainoaksi kreikankieliseksi osaksi. Se, että se on säilynyt, on kaunis merkki kirkon katolisuudesta eli kaikenkattavuudesta (kuten myös yhtä lailla vieraskielisen sanan ”aamen” käyttö).

”Kyrie eleison” ei ole vain avunpyyntö, vaan myös tunnustus siitä, että Jumala on armollinen.

Antiikin maailmassa tällainen huuto oli myös hallitsijalle tai korkeammalle vallalle osoitettu akklamaatio: näin tervehdittiin Rooman valtakunnassa keisaria, kun tämä saapui temppeliin tai sirkukseen. Kristityt ottivat tämän kaavan käyttöönsä tunnustaen, että tosi Hallitsija on Jeesus Kristus, joka kohdataan jumalanpalveluksessa.

Raamatullinen tausta

Rukous ”armahda” (”eleison”) esiintyy usein evankeliumeissa, joissa ihmiset huutavat Jeesukselle: ”Daavidin Poika, armahda minua!” (Matt. 9:27; Luuk. 18:38).

• Kaksi sokeaa lähellä Jerikoa, matkalla Jerusalemiin, huutaa: ”Herra, Daavidin Poika, armahda meitä!” (Matt. 20:30—31) — kreikaksi Κύριε, ἐλέησον ἡμᾶς (Kyrie eleēson hēmas), juuri se kaava, jota myöhemmin ryhdyttiin kirkossa käyttämään.
• Kanaanilaisnaisen rukous: ”Armahda minua, Herra, Daavidin Poika!” (Matt. 15:22) — jälleen Κύριε … ἐλέησόν με.
• Kymmenen spitaalisen rukous: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” (Luuk. 17:13) — kreikaksi Ἰησοῦ ἐπιστάτα, ἐλέησον ἡμᾶς.

Myös Vanhassa testamentissa rukous ”armahda” (hepreaksi חָנַן / ḥanan ja רַחַם / raḥam) esiintyy satoja kertoja, erityisesti psalmeissa: ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi” (Ps. 51:3), ”Armahda meitä, Herra, armahda meitä!” (Ps. 123:3). Kreikankielisessä käännöksessä eli Septuagintassa näissä kohdissa lukee usein juuri ἐλέησον.

Jeesus itse opettaa pyytämään armoa: publikaanin rukous ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” (Luuk. 18:13; kreikaksi Ὁ θεός, ἱλάσθητί μοι τῷ ἁμαρτωλῷ) on Kyrie-rukouksen hengellinen ydin.

Gloria ja Laudamus

Tämän jälkeen seurakunta laulaa Jumalan ylistykseksi Glorian: enkelien laulun pyhän Luukkaan evankeliumista: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Kutsu antaa kunnia Jumalalle ei liity niinkään edeltävään ripitoimitukseen kuin koko jumalanpalvelukseen, jossa Jumala koskettaa meitä. Kristinusko on inkarnaation uskonto: Sana tulee lihaksi, taivas koskettaa maata, ja siksi laulamme messun alussa enkelien jouluyön — inkarnaation juhlan — ylistyslaulun. Ylistys on luodulle kuuluva vastaus Jumalan puhuttelevaan armoon.

Gloriaa ei lauleta paastonaikana, ja tavallisesti se jää pois messusta myös adventtiaikana.

Suurina juhlapäivinä lauletaan enkelien laulun jälkeen Jumalan ylistykseksi Laudamus — jo ainakin 300-luvulta tunnettu ylistyslaulu, jonka kertosäkeen ”Me kiitämme Sinua, me ylistämme Sinua, me kumarramme Sinua” seurakunta laulaa mukana. Tavallisina sunnuntaina lauletaan sen sijaan joko Viron kirkon virsikirjan ensimmäinen virsi (”Au, kiitus olgu igavest”) tai jokin muu kolmiyhteisen Jumalan ylistykseen sopiva virsi.

Päivän rukous

Päivän rukousta edeltää jälleen ”Herra olkoon teidän kanssanne” -vuoropuhelu. Rukous tunnetaan myös nimellä collecta, koska se kokoaa yhteen koko kyseisen jumalanpalveluksen teeman.

Päivän rukouksen rakenne on viisiosainen:

1. puhuttelu Jumalalle;
2. relatiivilause, joka viittaa johonkin Jumalan ominaisuuteen tai tekoon;
3. pyyntö;
4. seurauslause;
5. päätösdoksologia.

Esimerkiksi: Jumala, kaiken valon lähde, (1) Simeon ja Hanna saivat nähdä temppelissä Sinun Poikasi ja ylistää Sinua maailman Pelastajasta. (2) Johdata Hengelläsi myös meitä, (3) niin että tunnemme pelastuksemme, jonka olet valmistanut Israelille ja kaikille kansoille Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme, (4) joka Sinun kanssasi Pyhän Hengen ykseydessä elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen. (5)

Sanan liturgia

Jumalan sana

Messun seuraavaa osaa kutsutaan sanan liturgiaksi — siinä luetaan ja kuunnellaan sitä, mitä Jumala haluaa Pyhän Raamatun kautta seurakunnalleen sanoa. Tavallisesti luetaan kolme kohtaa Raamatusta: ensimmäinen jostakin Vanhan testamentin kirjasta, toinen Uuden testamentin apostolien kirjeistä (epistola = kirje) ja kolmas jostakin evankeliumista.

Raamatunlukujen välissä seurakunta voi jälleen laulaa kiitosta Jumalalle käyttäen tavallisesti jotakin psalmia (hengellistä laulua) Vanhasta testamentista; sen kertosäkeen laulaa koko seurakunta ja säkeistöt kanttori tai kuoro.

Raamatun lukeminen on kuulunut jumalanpalvelukseen alusta asti. Justinos Marttyyri (n. 100—165) kuvaa varhaiskristillisen liturgian tätä osaa näin:

”Auringon mukaan nimetyllä päivällä kokoontuvat yhteen kaikki, jotka asuvat kaupungissa tai maaseudulla, ja apostolien muistelmia ja profeettojen kirjoituksia luetaan niin kauan kuin aikaa riittää. Kun lukija on lopettanut, esimies kehottaa ja rohkaisee saarnassa seuraamaan näitä hyviä opetuksia. Sitten nousemme kaikki ja rukoilemme yhdessä …”

Saarna

Raamatunlukujen pohjalta pidetään saarna, jossa kootaan yhteen ja ilmaistaan nykyihmiselle ymmärrettävällä kielellä se, mitä Jumala näiden lukukappaleiden kautta haluaa sanoa.

Saarnaa seuraa tavallisesti parin minuutin hiljaisuus tai musiikkiesitys, jonka aikana jokainen kirkossakävijä voi pohtia kuulemaansa.

Uskontunnustus

Sen jälkeen kuullaan seurakunnan yhteinen vastaus Jumalan sanaan — juhlallinen uskontunnustus eli Credo.

Jumalanpalveluksissa käytetään Nikean uskontunnustusta ja kastetoimituksessa apostolista uskontunnustusta. Molempiin teksteihin voit tutustua sivulla Kristilliset uskontunnustukset.

Uskovien liturgia

Kirkkorukous

Uskontunnustuksen jälkeen tuodaan Jumalan eteen esirukoukset — seurakunta rukoilee koko maailman, kaikkien ihmisten ja itsensä puolesta. Kristityille on annettu suuri etuoikeus: heidän ei tarvitse pelätä Jumalan edessä, vaan heillä on Jumalaan isän ja lapsen suhde ja he voivat milloin tahansa astua rukouksineen Jumalan eteen, myös niiden puolesta, joilla tällaista läheistä suhdetta Jumalaan ei ole.

Kolehti ja ehtoollisen valmistaminen

Esirukouksia seuraa kolehti, jolla seurakunta tukee kirkkonsa ja seurakuntansa työtä. Samaan aikaan alttari valmistetaan ehtoollista varten: sinne tuodaan leipä ja viini, joiden yli pappi lausuu seurakunnan puolesta uhrilahjojen rukouksen.

Ennen vanhaan ehtoollisen vietossa oli kuulemma kaksi kulkuetta nykyisen yhden — ehtoolliselle tulemisen — sijaan. Ensimmäisen aikana ihmiset toivat esiin lahjansa, joista osa leipää, vettä ja viiniä otettiin ehtoollisen pyhittämiseen, osa jäi rakkaudenaterian viettoon ja osa jaettiin jälkeenpäin köyhille. Näin jokainen kristitty saattoi selvästi ja näkyvästi olla lahjoineen osallinen yhteisestä jumalanpalveluksesta — myös köyhä, jolla ei ollut tuotavana muuta kuin vettä. Jumala otti nämä lahjat vastaan ja teki niistä ihmeellisen ilojuhlansa, Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin.

Kaksi kulkuetta toi selvästi esiin kristillisen elämän kaksisuuntaisen liikkeen: antamisen — itsensä ja lahjojensa uhraamisen Jumalan palvelukseen — ja saamisen, sillä häneltä saamme kaiken satakertaisesti ja uudessa laadussa takaisin. Ennen kaikkea meidät on kutsuttu antamaan Jumalalle itsemme — ja hän lahjoittaa meille vastavuoroisesti itsensä.

Nykyään tämän korvaa kolehdin kerääminen ja ehtoollislahjojen valmiiksi asettaminen; ne on ostettu kolehdissa kerätyillä tai kolehtihaaviin annetuilla varoilla. Ne ovat silti meidän tuomiamme lahjoja, jotka nyt rukouksin tuodaan Jumalan eteen, jotta hän voisi tehdä niistä jotakin vielä ihmeellisempää.

Tuodessamme lahjamme yhteen ilmaisemme samalla ykseyttä: toimimme yhteisen päämäärän hyväksi ja olemme omistautuneet sen saman Ruumiin rakentamiseen, jonka pää on Kristus.

Sanctus ja Benedictus

Ehtoollisliturgian aloittavan ”Herra olkoon teidän kanssanne” -vuoropuhelun jälkeen pappi kehottaa seurakuntaa ylentämään sydämensä Herran puoleen — se tarkoittaa maallisten ajatusten sivuun jättämistä ja huomion suuntaamista ylös Jumalaan. Seurakunta vastaa: ”Ylennämme sydämemme Herran puoleen.” Sitten pappi kehottaa kiittämään Herraa, Jumalaamme, ja seurakunta vastaa: ”Se on oikein ja arvollista.”

Nyt pappi rukoilee niin kutsutun prefaatiorukouksen, joka johdattaa ”enkelien ja kaikkien pyhien joukon kanssa” laulettavaan ylistyslauluun ”Pyhä, pyhä, pyhä”, joka tunnetaan latinankielisellä nimellään Sanctus.

Sanctus on enkelien laulu taivaallisesta jumalanpalveluksesta, johon nyt astumme sisään. Profeetta Jesaja kertoo:

”Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä valtaistuimella, ja hänen viittansa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. He huusivat toinen toiselleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan!” Huudon voimasta ovenpielet ja kynnykset vapisivat, ja huone täyttyi savulla.” (Jes. 6:1—4)

Varhaiset kristityt ymmärsivät, että tullakseen Pyhän Hengen temppeliksi heidän oli jumalanpalveluksessa noustava taivaaseen, jonne Kristus on mennyt — ja että juuri tämä on kaiken heidän maailmassa palvelemisensa edellytys ja lähde.

Sen jälkeen tervehdimme hoosianna-huudolla Kristusta, joka sakramentissa tulee ruumiillisesti kansansa luo. Hoosianna oli juutalaisuudessa kuninkaalle osoitettu tervehdyshuuto. Matteuksen evankeliumi kertoo: Ja väkijoukko, joka kulki hänen edellään ja jäljessään, huusi: ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!” (Matt. 21:9) Juuri näistä sanoista — benedictus qui venit, ”siunattu olkoon hän, joka tulee” — on ylistyslaulun toinen osa saanut nimensä Benedictus.

Samoin teemme nytkin, kun Kristus pyhässä ehtoollisessa tulee ruumiillisesti keskellemme.

Ehtoollinen

Nyt jumalanpalvelus saavuttaa huippukohtansa — kaikkeinpyhimmän alttarin sakramentin eli ehtoollisen. Pyhä messu on Jumalan ja ihmisten kohtaaminen, ja ehtoollinen on tämän kohtaamisen huipentuma. Siihen on valmistauduttu syntien tunnustamisella ja anteeksiannolla, rukouksella ja laululla, Jumalan sanan kuulemisella ja oman uskon tunnustamisella. Nyt koittaa hetki, jolloin Jumala ja ihmiset voivat olla todellisessa yhteydessä — siksi ehtoollisen vastaanottamista kutsutaan myös pyhäksi yhteydeksi. Pyhyys ja kunnioitus kuuluvat erottamattomasti ehtoolliseen.

Juuri leivän murtamisesta Emmauksen tiellä kulkeneet opetuslapset tunsivat ylösnousseen Kristuksen (Luuk. 24:30—31). Mekin kohtaamme ehtoollisessa ylösnousseen Herran.

Ennen sakramentin jakamista toivotetaan toisillemme rauhaa. Sen johdattaa vuoropuhelu papin ja seurakunnan välillä.

Rauhansuudelma, josta nykyinen rauhantoivotus juontuu, oli käytössä jo vanhimmissa kristillisissä liturgioissa. Sen taustalla kaikuvat Vapahtajan sanat: ”Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.” (Matt. 5:23—24)

Ehtoollinen on ateria, jossa me leipää ja viiniä vastaanottaessamme tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä seisoen samalla ikään kuin Golgatan vuorella Herran ristin juurella ja osallistuen hänen lunastavaan ristinuhriinsa. Miten tämä on ymmärrettävä, selviää seuraavasta.

Kristus, Jumalan Karitsa

Israelin kansan historiassa oli aika, jolloin tämä kansa eli orjuutettuna Egyptissä. Farao — Egyptin kuningas — ei tahtonut päästää israelilaisia maastaan, ja siksi egyptiläisiä kohtasivat monenlaiset onnettomuudet. Viimeinen — kymmenes — oli tällainen: yhtenä yönä oli kuoltava kaikkien egyptiläisten esikoisten.

Jotta tämä rangaistus ei kohtaisi israelilaisia, jokainen perhe teurasti karitsan, jonka verellä siveltiin ovenpielet. Näin tämän karitsan veri pelasti ihmiset kuolemasta ja toi heille vapautuksen orjuudesta. Tämän tapahtuman muistoksi juutalaiset viettävät joka vuosi suurta juhlaa, jota kutsutaan pääsiäiseksi — ja tuolloin teurastettua karitsaa kutsuttiin pääsiäiskaritsaksi.

Pyhä Paavali kirjoittaa, että Jeesus Kristus on uusi, todellinen pääsiäiskaritsa (1. Kor. 5:7), joka kuoli pelastaakseen koko ihmiskunnan kuolemasta, kadotuksesta ja synnin orjuudesta. Hänen ruumiinsa ja verensä ovat ne, jotka vapauttavat ihmiset kuolemasta ja synnistä ja tuovat heille iankaikkisen elämän. Ennen ehtoollisen vastaanottamista seurakunta kääntyy Kristuksen, Jumalan Karitsan, puoleen pyytäen häneltä anteeksiantoa ja rauhaa: ”Agnus Dei, qui tollis peccata mundi …” — ”Jumalan Karitsa, joka kannat pois maailman synnin …”

Ottaessaan ehtoollisella vastaan leivän ja viinin kirkko uskoo Jeesuksen lupauksen mukaisesti, että se saa näin osakseen Kristuksen ruumiin ja veren ja siten hänen ristinuhriinsa osallistumisen kautta myös syntien anteeksiannon ja iankaikkisen elämän. ”Herra Jeesus,” kirjoittaa pyhä Paavali, ”sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”” (1. Kor. 11:23—25)

Siksi ehtoollinen on niin tärkeä ja olennainen: kaikkeinpyhimmässä alttarin sakramentissa annetaan se, mitä ihmiset kaikkein eniten tarvitsevat, ja koska Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan luo, on yhteys häneen hänen ruumiinsa ja verensä kautta myös välittömin ja läheisin yhteys Jumalaan, mikä tässä maailmassa ja tässä elämässä on mahdollinen.

Ehtoollinen on Herran ateria — se, että syödään Herran kanssa samassa pöydässä, ilmaisee kristittyjen syvintä ja täydellisintä yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Samoin ehtoollinen merkitsee myös kaikkien siihen osallistuvien yhteenkuuluvuutta — eikä vain oman seurakunnan jäsenten kesken, vaan kaikkien maailman kristittyjen kanssa, myös niiden, jotka ovat jo lähteneet tästä maailmasta.

Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä me kaikki saamme osamme tästä yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16—17) Eräs hyvin vanha kristillinen rukous kuuluu näin: ”Niin kuin tämä murrettu leipä oli hajallaan vuorilla ja koottiin yhdeksi, niin koottakoon sinun kirkkosi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Didakhe 9:4)

Koska ehtoollinen on kaikkien kristittyjen ykseyden merkki, siihen osallistuvat vain kastetut. Jokainen kristitty, joka ei tietoisesti ja tahallisesti elä katumattomassa synnissä, voi jumalanpalvelukseen osallistuessaan aina osallistua myös ehtoolliselle.

Kiitosrukous

Ehtoollista voi jälleen seurata hiljaisuus mietiskelyä, syventymistä ja rukousta varten.

”Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, halleluja,” kehottaa pappi ehtoollisen vieton jälkeen seurakuntaa, ja seurakunta vastaa: ”Ja hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Halleluja.”

Tämä on ollut Jumalan kansan huokaus jo Vanhan testamentin päivistä lähtien: ”Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti!” esiintyy samassa sanamuodossa Vanhassa testamentissa ainakin yhdeksän kertaa.

Sitten seuraa päätösrukous eli post communionem, joka on ollut käytössä 300-luvulta lähtien. Siinä pappi kiittää koko seurakunnan puolesta Jumalaa vastaanotetusta ehtoollisesta; se on samalla jumalanpalveluksen päätösrukous.

Siunaus

Kiitosrukouksen jälkeen pappi siunaa seurakunnan kahdella siunauksella. Ensin hän lausuu Aaronin siunauksen sanat ja siunaa sitten seurakunnan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kyseessä on pappisiunaus, jonka juuret ovat toisaalta Vanhassa testamentissa ja toisaalta kristillisessä kolminaisuusopissa.

Herra puhui Moosekselle: ”Sano Aaronille ja hänen pojilleen: Siunatkaa israelilaisia näin sanoen:
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua!
Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen!
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan!
Näin he siunatkoot Israelin kansan minun nimeeni, ja minä siunaan sitä.” (4. Moos. 6:22—27)

Kolmiyhteisen Jumalan nimeen siunaaminen on erityisesti kristillinen siunaus, ja se sitoo jumalanpalveluksen kokonaisuudeksi muistuttaen, että aivan kuten seurakunnan yhteinen liturgia, niin myös jokaisen kristityn arkinen jumalanpalvelus (vrt. Room. 12:1) on Jumalan itsensä asettama ja tahtoma.

Ilmoitukset ja lähettäminen

Siunauksen ja päätösvirren jälkeen kerrotaan lyhyesti tulevia tapahtumia koskevat ilmoitukset, ja seurakunta lähetetään maailmaan rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiä.

Lähettämissanat ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten!” eivät ole pelkästään jumalanpalveluksen päätös, vaan kirkon lähetystehtävän alku.

Kun varhaiset kristityt palasivat jumalanpalveluksesta takaisin maailmaan, heidän kasvonsa heijastivat Jumalan valtakunnan iloa ja valoa. He eivät tuoneet mukanaan ohjelmia eivätkä teorioita, mutta minne ikinä he menivät, siellä versoivat Jumalan valtakunnan siemenet, usko syttyi ja elämät muuttuivat. Kun heiltä kysyttiin, missä on tämän voiman lähde, he tiesivät, mitä vastata ja minne ihmisiä ohjata.

Lopuksi

Pyhä messu on ihmisen ja Jumalan kohtaaminen. Jumalanpalveluksessa ihmiset palvelevat Jumalaa kiitoksellaan ja rakkaudellaan, Jumala taas ihmisiä antamalla heille anteeksi, puhumalla heidän kanssaan sekä kutsumalla ja ottamalla heidät kaikkeinpyhimmässä alttarin sakramentissa yhteyteensä.

Pyhä messu on ilojuhla, aika, joka on annettu ihmisille, jotta he voisivat astua ulos maailman huolista ja vaikeuksista. Se on aika, jolloin heille annetaan voimaa astua takaisin keskelle maailmaa ja kantaa siellä eteenpäin Jumalalta saatua rakkautta — palvelemalla lähimmäisiään ja tekemällä heille hyvää.

Jumala on aina ja kaikkialla ihmisten luona, mutta pyhä messu on mahdollisuus tuntea hänen läsnäolonsa välittömästi ja häiriöttä, kokea täysi yhteenkuuluvuus hänen kanssaan.

Jumalanpalveluksen tarkoitus on tulla yhdeksi — tulla Kristuksen ruumiiksi, kirkoksi. Juuri sunnuntain kokoontumisessa ja eukaristiassa seurakunta tulee siksi, mitä se on: Kristuksen ruumiiksi, Pyhän Hengen temppeliksi, Jumalan valtakunnan näkyväksi merkiksi tässä maailmassa. Ortodoksinen teologi Alexander Schmemann on sanonut, ettei iloa voi analysoida eikä määritellä — iloon astutaan sisään: ”Tule herrasi ilojuhlaan!” (Matt. 25:21) Siksi messun loppu on aina myös alku: täältä meidät lähetetään maailmaan, jotta mahdottomilta näyttäneet asiat tulisivat mahdollisiksi.

Jumalanpalveluksen järjestys

Kirkkovieraan vihkonen

Elisabetin kirkon messut noudattavat Viron evankelis-luterilaisen kirkon vahvistamaa järjestystä. Jumalanpalvelusvihkoset ovat kirkossa pääoven luona virsikirjojen kanssa. Samaan aineistoon voit tutustua myös omalla laitteellasi vironkielisenä PDF-tiedostona.