Pärnun Nikolain seurakunta ja sen papisto

Pärnun Nikolain seurakunta kuuluu Elisabetin seurakunnan historiaan. Elisabetin seurakunta vaalii sen oikeudellisena seuraajana myös Pärnun entisen saksalaisen kaupunkiseurakunnan perintöä. Nikolain kirkko oli vuosisatojen ajan Pärnun kaupunkikuvan keskeinen pyhäkkö. Sen pappien työ liittyi niin seurakuntaelämään, kouluihin kuin kaupungin kulttuuriin.

Vuonna 1924 suuri Elisabetin seurakunta jaettiin kahteen piiriin, joilla kummallakin oli oma kirkkoherransa. Vuonna 1935 niistä muodostettiin erilliset Elisabetin I ja II seurakunta; II seurakunnan kirkkoherra oli August Arumäe.^[1]

Nikolai ja Niguliste ovat saman suojeluspyhimyksen nimen kaksi virolaista muotoa. Historiallisissa lähteissä Nikolai kogudus (Nikolain seurakunta) tarkoittaa yleensä saksalaista seurakuntaa; nimi Niguliste kogudus annettiin vuonna 1940 Elisabetin II seurakunnalle. Alempana kuvatut kirkolliset päätökset selittävät, miten nämä vaiheet liittyvät toisiinsa.

Keskiaikaisesta kaupunginkirkosta luterilaiseksi seurakunnaksi

Nikolain kirkon alku ulottuu keskiaikaiseen Uuteen Pärnuun. Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1200-luvulla, ja sitä laajennettiin seuraavina vuosisatoina. Kauppakaupungin kirkon suojeluspyhimys oli pyhä Nikolaus, merenkulkijoiden ja kauppiaiden suojelija. Kirkko sijaitsi raatihuoneen lähellä Pikk- ja Nikolai-katujen kulmassa.^[2][3]

Kirkko vaurioitui vuosien 1513 ja 1524 tulipaloissa. Uskonpuhdistus saapui Pärnuun 1520-luvulla; vuonna 1526 tapahtui myös kuvainraastoa. Puolan vallan aikana Nikolain kirkko annettiin jälleen katolilaisille, ja luterilaisille rakennettiin Johanneksen kirkko. Ruotsin vallan palattua Nikolain kirkko palautettiin luterilaiselle seurakunnalle. Korjausten jälkeen kirkko vihittiin uudelleen 12.7.1649.^[2]

1600-luvulla kirkko sai mestari Christoph Memmkenin rakentamat urut sekä Ruotsin kuningatar Kristiinan lahjoittamat kellot. Korkea tornikypärä valmistui vuonna 1683. Torni paloi vuonna 1771 ja vaurioitui uudelleen salamaniskusta vuonna 1885. Molemmilla kerroilla kirkko korjattiin, joten sen ulkoasu muuttui vuosisatojen kuluessa useaan otteeseen.^[2]

Yhteinen historia Elisabetin seurakunnan kanssa

Pärnun saksalaisen ja virolaisen luterilaisen seurakunnan historiat kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Kun Johanneksen kirkko otettiin vuonna 1714 varuskunnan käyttöön, myös virolainen seurakunta piti jumalanpalveluksensa Nikolain kirkossa. Virolaisen seurakunnan uusi Elisabetin kirkko vihittiin vuonna 1750. Jonkin aikaa Nikolain kirkko oli siis molempien seurakuntien yhteinen pyhäkkö.^[3]

Nikolain seurakunta palveli pääasiassa Pärnun saksankielistä kaupunkiväestöä. 1800-luvulla kirkossa pidettiin myös latviankielisiä jumalanpalveluksia. Eri kieliryhmien palveleminen selittää, miksi lähteissä mainitaan samanaikaisesti pääpappeja, diakoneja ja latvialaisia saarnaajia. Latvialaisen seurakunnan kirkonkirjat ovat säilyneet Viron kansallisarkistossa omana arkistonaan.^[3][4]

Nikolain seurakunnan papisto

Varhaisemmista papeista tiedot ovat katkonaisia. 1500- ja 1600-luvun lähteissä mainitaan muun muassa Andreas Hermann, Martin Westphal, Johann Schwanning, Friedrich Löwenstein, Johann Jacob Segius ja Johann Vestring. 1700-luvun alusta tunnetaan Nicolaus Bergius ja Jacob Andreas Zimmermann. Nykyisten tietojen perusteella heitä kaikkia ei voi sijoittaa katkeamattomaan virkajärjestykseen.^[5]

Seuraava katsaus erottaa pääpapit ja apupapit toisistaan. Virkakauden alku ja loppu voivat vaihdella eri hakuteoksissa. 1700-luvun virkakaudet on annettu tässä Heinrich Laakmannin kirkonkirjoihin perustuvan tutkimuksen mukaan.^[6]

• Johann Ludwig Voit (1731–1743; 1743–1747). Ensin diakoni, sitten pääpappi.
• Georg Matthäus Schnetter (1747–1767). Pääpappi.
• Wilhelm Scipio (1769–1786). Pääpappi; hänen pitämänsä kuolleiden luettelot sisältävät myös pidempiä elämäkerrallisia tietoja.
• Johann Karl Theodor Stein (1786–1807). Pääpappi.
• Christian Gottlieb Mayer (1807–1810). Pääpappi; jatkoi vuonna 1810 palvelustaan Tallinnan Oleviston seurakunnassa.
• Karl Heinrich Wolleydt (1810–1845). Pääpappi; erosi virastaan 28.6.1845.^[5]
• Johann Heinrich Märtens (diakoni vuodesta 1835; pääpappi 1845–1854). Asetettiin pääpapiksi syksyllä 1845; toimi Pärnussa myös opettajana.^[5]
• Heinrich Otto Reinhold Girgensohn (1851–1854; 1854–1881). Ensin diakoni, sitten pääpappi. Vuosina 1881–1888 hän oli Liivinmaan yleissuperintendentti.
• Ferdinand Karl Julius Kolbe (1881–1910). Pääpappi; osallistui myös Pärnun koulutyöhön ja saksalaiseen yhdistystoimintaan.

Wolleydtin pitkän virkakauden aikana seurakunnan diakoneina palvelivat Nathanael Bahrt (1787–1811), Johann Friedrich Wilhelm Morr (1814–1817), Ferdinand Keilmann (1818–1819) ja Conrad Eduard Hesse (1823–1834). Johann Heinrich Märtens aloitti diakonina vuonna 1835 ja tuli Wolleydtin jälkeen pääpapiksi. Keusslerin vuoden 1877 täydennysteos ajoittaa hänen virkaanasettamisensa syksyyn 1845; Napierskyn varhaisemmissa luetteloissa alkuvuodeksi on merkitty 1846.^[5]

Katsauksen 1800-luvun tiedot perustuvat pappeja koskeviin hakuteoksiin ja elämäkerrallisiin tutkimuksiin.^[5][7][8][9]

Apupapit ja latvialaisen seurakunnan palveleminen. Alexander Gustav Jungmeister oli Nikolain seurakunnan diakoni vuosina 1846–1851. Liborius Gustav Wilhelm Krüger palveli diakonina 1854–1861 ja oli yhteydessä myös latvialaiseen seurakuntaan. Friedrich August Scheinpflug oli vuosina 1861–1902 Pärnun latvialainen saarnaaja ja uskonnonopettaja. Woldemar Paul Sielmann palveli diakonina vuosina 1902–1906.^[5][10][11]

Heinrich Girgensohn (1825–1888) palveli Pärnussa kolme vuosikymmentä. Seurakuntatyön lisäksi hän opetti tyttökoulussa ja osallistui Liivinmaan konsistorin työhön. Hänen myöhempi virkansa Liivinmaan yleissuperintendenttinä liittää Nikolain seurakunnan historian koko alueen kirkkoelämään.^[8]

Ferdinand Kolbe (1847–1910) oli ennen Pärnuun tuloaan palvellut Nižni Novgorodissa. Nikolain seurakunnan pääpapiksi hän tuli vuonna 1881. Vuosina 1881–1891 hän oli samalla kaupungin korkeamman tyttökoulun tarkastaja ja toimi myös kaupungin koulukollegiossa. Hänen pitkään virkakauteensa sisältyivät vuoden 1885 tornipalo ja kirkon korjaus.^[9]

Papit 1900-luvulla

Emil Bielenstein — pääpappi 1910–1920

Emil Bielenstein tuli Pärnuun Kuurinmaalta. Hän oli aiemmin ollut Sahtenin (Zante) seurakunnan pappi sekä Libaun (Liepāja) saksalaisen yksityislukion johtaja. Nikolain seurakuntaa hän palveli ensimmäisen maailmansodan ja Viron itsenäistymisen aikana. Pärnusta lähdettyään hän oli vuosina 1920–1928 Pollen seurakunnan pappi Saksassa.^[11]

Wilhelm Eugen Leonhard Kentmann — pääpappi 1920–1934

Wilhelm Kentmann (1861–1938) oli ennen Pärnuun tuloaan palvellut Kullamaalla ja Pietarin Pietarin seurakunnassa sekä toiminut Eestinmaan yleissuperintendenttinä. Nikolain seurakunnan ohella hän opetti uskontoa Pärnun saksalaisessa yksityislukiossa ja johti hyväntekeväisyysyhdistystä Vaestesõbrad (”Köyhien ystävät”). Hänen työssään yhdistyivät kirkko, koulu ja diakonia.^[12]

Waldemar Karl Thomson — apupappi 1925–1934, pappi 1934–1939

Waldemar Thomson (1897–1945) oli Nikolain seurakunnan viimeinen pappi ennen baltiansaksalaisten uudelleensijoittamista. Hän opetti myös uskontoa Pärnun saksalaisessa koulussa ja oli vuosina 1938–1939 Viron evankelis-luterilaisen kirkon (EELK) saksalaisen rovastikunnan rovasti. Vuonna 1939 hän lähti Virosta ja palveli sen jälkeen Poznańin Luukkaan seurakuntaa. Hän kuoli helmikuussa 1945.^[12]

Nikolai ja Niguliste: vuoden 1940 muutokset

Baltiansaksalaisten lähtö vuonna 1939 muutti Nikolain seurakunnan tilanteen perusteellisesti. Tammikuun 1940 sanomalehtiuutiset käsittelivät Elisabetin II seurakunnan ja Nikolain seurakunnan yhdistymistä vielä aikeena; huhtikuun katsaus puhui jo toteutuneesta yhdistymisestä. Seurakuntaa palveli Elisabetin II seurakunnan kirkkoherra August Arumäe.^[2][13]

28.8.1940 tehtiin kaksi erillistä kirkollista päätöstä. EELK:n konsistorin päätöksellä entinen Pärnun Nikolain seurakunta lakkautettiin. Samana päivänä konsistori muutti EELK:n Pärnun Elisabetin II seurakunnan nimen: uudeksi nimeksi tuli EELK:n Pärnun Nigulisten seurakunta. Näitä päätöksiä ei pidä ymmärtää pelkkänä saksalaisen seurakunnan nimenmuutoksena: ne koskivat kahta eri seurakuntaa. Molemmat päätökset julkaistiin 17.9.1940 ilmestyneessä Kiriku Teatajassa.^[14]

Nikolain kirkossa pidettiin jumalanpalveluksia myös vuosina 1940–1941. Elisabetin II seurakunta alkoi vuonna 1940 käyttää vanhaa Nikolain kirkkoa jumalanpalveluksiinsa. Esimerkiksi Pärnu Päevaleht ilmoitti 30.6.1940 saman päivän ehtoollisjumalanpalveluksesta Nikolain kirkossa. Kirkon käyttö jatkui myös Nigulisten seurakunnan nimellä: Uus Elu ilmoitti 25.10.1941 seuraavan päivän jumalanpalveluksesta Nigulisten kirkossa, ja saarnaajaksi oli merkitty pastori P. Särgava.^[15]

August Arumäe — Nigulisten seurakunnan kirkkoherra 1940–1941

August Arumäe (1895–1976) oli vuodesta 1925 Elisabetin seurakunnan II piirin ja vuodesta 1935 Elisabetin II seurakunnan kirkkoherra sekä vuodesta 1930 Pärnun rovasti. Hänen palveluksensa jatkui vuonna 1940 Niguliste-nimen saaneessa seurakunnassa. Vuonna 1941 hänet pidätettiin ja karkotettiin Siperiaan; Viroon hän pääsi palaamaan vuonna 1958. Hänen elämäänsä käsitellään laajemmin Elisabetin seurakunnan papistoa käsittelevällä sivulla.^[3]

Kirkon tuho ja seurakunnan myöhemmät vaiheet

Nikolain kirkko paloi sotatoimissa syyskuussa 1944. Kirkkoa ei rakennettu uudelleen, ja rauniot purettiin vuonna 1954. Kirkon entistä paikkaa raatihuoneen lähellä merkitsee vuonna 1989 paljastettu muistokivi.^[3]

Sodanjälkeinen neuvostovalta rajoitti seurakuntien toimintaa rekisteröinnin avulla. Vuonna 1945 Pärnun Nigulisten seurakuntaa, jolla ei ollut omaa kirkkoa eikä omaa pappia, kieltäydyttiin rekisteröimästä. Riho Altnurmen tutkimus käsittelee sitä yhdessä muiden samassa asemassa olleiden kaupunkiseurakuntien kanssa. Nigulisten seurakunta ei siis voinut jatkaa itsenäistä toimintaansa entisessä muodossaan.^[16]

Elisabetin seurakunnan historiaan kuuluvat näin sekä virolaisen että saksalaisen ja latvialaisen seurakuntaelämän jäljet. Nikolain kirkon katoaminen kaupunkikuvasta ei ole pyyhkinyt pois sen seurakunnan tarinaa. Sitä pitävät elossa kirkonkirjat, vanhat valokuvat, pappien elämäkerrat ja muisto kirkon paikasta.

Lähteet ja jatkotutkimus

Sivu kokoaa tarkistettuja historiallisia ja elämäkerrallisia tietoja, mutta se ei ole täydellinen luettelo papeista keskiajalta alkaen. Varhaisempien virkakausien ja sodanjälkeisen seurakunnallisen jatkuvuuden yksityiskohtia voidaan tarkentaa Viron kansallisarkiston ja EELK:n arkiston asiakirjojen avulla.

1. Kristjan Luhamets. „Koguduse lugu: Pärnu Eliisabeti kogudus”. e-Kirik, 18.11.2021: seurakunnan jakaminen kahteen piiriin vuonna 1924. Kiriku Teataja, 06.09.1935, s. 8: konsistorin päätös 11.7.1935 Elisabetin I ja II seurakunnan perustamisesta.
2. E. G. Bliebernicht. „Nikolai kirik — Pärnu vanim pühakoda”. Uus Elu / Pärnu Uudised, 17.04.1940.
3. Kristjan Luhamets. „Koguduse lugu: Pärnu Nikolai kogudus”. e-Kirik, 11.11.2021.
4. Viron kansallisarkisto, Saaga: Pärnun Nikolain seurakunnan kirkonkirjat (EAA.1273). Pärnun latvialaisen seurakunnan kirkonkirjat: EAA.3496.
5. C. E. Napiersky. „Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger in Livland”, 4. vihko, elämäkertojen III osa Q–Z (1852), s. 106 (Wolleydt) ja 115 (Nikolain seurakunnan pappien luettelo). A. W. Keussler. „Dr. Napiersky’s Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger in Livland”, jatko-osa (1877), s. 5 (Märtensin virkaanasettaminen ja diakonit).
6. Heinrich Laakmann. „Das Bürgerbuch von Pernau 1615–1797” (1936), s. VIII–IX. Tarton yliopiston digitaalinen kokoelma.
7. C. E. Napiersky. „Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger in Livland”, 3. vihko, elämäkertojen II osa H–P (1851), s. 62–63 (Johann Heinrich Märtens) ja 69 (Christian Gottlieb Mayer).
8. Baltisches Biografisches Lexikon digital: Heinrich Otto Reinhold Girgensohn.
9. „Album fratrum Rigensium 1823–1910” (1910), nro 598, s. 170: Ferdinand Karl Julius Kolbe.
10. Baltisches Biografisches Lexikon digital: Friedrich August Scheinpflug; Alexander Gustav Jungmeister: erillinen elämäkerta-artikkeli.
11. „Nachtrag zum Album des Theologischen Vereins zu Dorpat” (1929), nro 162, s. 44 (Emil Bielenstein) ja nro 416, s. 64 (Woldemar Paul Sielmann).
12. Baltisches Biografisches Lexikon digital: Wilhelm Kentmann. Waldemar Thomson: erillinen elämäkerta-artikkeli.
13. „Mis saab Pärnu Nikolai kirikust?” Päevaleht, 26.01.1940.
14. Kiriku Teataja, 17.09.1940, s. 49–50: konsistorin päätökset Nikolain seurakunnan lakkauttamisesta ja Elisabetin II seurakunnan nimenmuutoksesta.
15. Pärnu Päevaleht, 30.06.1940, s. 4: Elisabetin II seurakunnan ilmoitus jumalanpalveluksesta Nikolain kirkossa. Uus Elu, 25.10.1941, s. 4: ilmoitus jumalanpalveluksesta Nigulisten kirkossa 26.10.1941.
16. Riho Altnurme. „Eesti Evangeeliumi Luteriusu Kirik ja nõukogude riik 1944–1949” (2001), s. 73.

Katso myös: Pärnun Elisabetin seurakunta · Pärnun Elisabetin kirkko · Elisabetin seurakunnan papisto.