”Hyvää vanhan vuoden loppua!” Näin toivotamme tänään toisillemme. Mutta jos pysähdymme hetkeksi, mikä tässä päättymisessä oikeastaan on hyvää? Iloitsemmeko siitä, että jälleen yksi osa elämästämme on ”saatu päätökseen”, että olemme kiertäneet taas yhden kierroksen Auringon ympäri ja onnistuneet välttämään lukemattomat vaarat, jotka uhkasivat olemassaoloamme tässä maailmassa? Vai sisältyykö toivotukseen pikemminkin helpotus siitä, että voimme jättää jotakin taaksemme?
Nykyajan kaupankäynnissä uskosta siihen, että ”uusi on aina parempi”, on tullut lähes uskonnollinen opinkappale. Mainokset huutavat meille, että vanha malli on myytävä pois vaikka puoleen hintaan, koska se on ”eilispäivää” ja ”vanhentunut”.
Mekin voimme tänään kysyä: onko uusi vuosi vanhaa parempi?
G. K. Chesterton kutsui ”kronologiseksi snobismiksi” ajallemme tyypillistä ajatusta, jonka mukaan menneet ajat olivat pimeämpiä, typerämpiä ja huonompia, kun taas ihmiskunta on juuri meidän päivinämme saavuttanut kehityksensä huipun. Tästä eteenpäin kaikki voi vain parantua—tai muuttua yhä huonommaksi sen mukaan, millaista snobismin muotoa kulloinkin kannatetaan.
Saarnaajan kirja muistuttaa meitä raitistavasti: ”Ei ole mitään uutta auringon alla” (Saarn. 1:9). Jokainen historiaa edes hieman opiskellut tietää, että ihmisluonto on pysynyt samana. Virheemme, intohimomme ja kaipauksemme toistuvat sukupolvesta toiseen.
Asian todellista arvoa ja laatua ei osoita uutuus, vaan se, kestääkö se ajan koetuksen. Tämä pätee niin rakennuksiin, ihmissuhteisiin kuin hengelliseen ravintoonkin. C. S. Lewis on antanut mielestäni erinomaisen neuvon: ”Hyvä sääntö on, ettei uuden kirjan luettuaan anna itselleen lupaa lukea toista uutta kirjaa ennen kuin on lukenut välissä yhden vanhan. Jos se on liian vaikeaa, pitäisi ainakin lukea yksi vanha kirja jokaista kolmea uutta kohti.”
Lewis piti vanhoja klassisia tekstejä tärkeinä, koska ne auttavat näkemään oman aikamme ennakkoluulot ja virheet. Nykykirjailijat jakavat helposti samat ennakkoluulot eivätkä siksi välttämättä pysty suojaamaan meitä niiltä. Vuosisatoja elänyt vanha teksti on osoittanut arvonsa. Sama koskee uskoa: emme tarvitse ”nykyaikaista ja trendikästä” evankeliumia, vaan vanhaa ja ikuista evankeliumia, joka on vuosisatojen ajan kantanut miljoonia ennen meitä.
Tärkeintä on, että tuleva vuosi olisi Anno Domini—Herran vuosi. Herra Jeesus ja hänen evankeliuminsa ovat kestäneet ajan koetuksen paremmin kuin mikään muu. Kaikki muu voi muuttua—ja luultavasti pian muuttuukin—”vanhan mallin” tavoin merkityksettömäksi. Kristuksen rakkaus ja totuus pysyvät kuitenkin keskeisinä silloinkin, kun aikaa ei enää ole. Nykyinen aika-avaruutemme vaihtuu kerran siihen, ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa” (1. Kor. 2:9).
Kun toivotamme toisillemme ”hyvää aikaa”, miettikäämme sanojen todellista merkitystä. Hyvä aika ei ole aikaa, jolloin meillä on paljon uusia tavaroita tai mukavuuksia, vaan aikaa, joka on täynnä Herran läsnäoloa ja hänen palvelemistaan. Oli vuosi uusi tai vanha, hyvä vuosi on sellainen, joka elämässämme kuuluu Herralle.
Ajan kulumisen tulisi tehdä elämästämme valoisampaa ja viedä meitä rakkaudessa lähemmäksi Jumalaa ja lähimmäistä.
Astukaamme siis uuteen vuoteen rukoilevalla arvokkuudella. Aloittakaamme keskiyöllä uusi vuosi Herran Jeesuksen nimessä—ja olkoon hänen nimensä otsassamme (vrt. Ilm. 14:1; 22:4).
Herran siunaamaa ja todella hyvää vuotta kaikille!
